Armoa tuhlaajapojalle

Tuhlaajapoika-vertaus lienee Raamatun tutuin kertomus; rikkaan miehen nuorempi poika haluaa perintönsä jo ennakkoon, törsää kaikki rahat makeaan elämään ja kun huomaa, että nyt tuli tehtyä tyhmästi, palaa isänsä luokse ja pyytää että pääsisi edes palvelijaksi. Yllätys on suuri, kun isä ottaakin pojan avosylin vastaan, pukee hänet parhaimpiin vaatteisiin ja järjestää valtavat juhlat sen kunniaksi että hänen kadonnut poikansa on palannut takaisin. Pojan isoveljeä taas harmittaa, kun isä ei ojentanutkaan tuota hulttiopoikaa ja hänelle itselleen, joka on ollut aina kuuliainen, ei ole järjestetty koskaan yhtä hienoja juhlia.

Vertaus paljastaa tärkeitä puolia Jumalan valtakunnasta. Tärkeätä on huomata kertomuksen kanta jo aikaisemmin sivuttuun ihmisen käsitykseen oikeudenmukaisuudesta. Vertauksen vanhempi veli edustaa meidän ihmisten käsitystä siitä, miten isän olisi pitänyt toimia; nuorempi poika saakoot ansionsa mukaan, maksakoot tuhlaamansa rahat takaisin työllä. Mutta ei – Jumala ottaakin maailman tuuliin kadonneen pojan tervetulleena vastaan, unohtaa menneet ja riemuitsee tämän paluusta!

Eikö kuulostakin ihanalta, että Jumalan valtakunta ei noudata maallista oikeuskäsitystämme? Elämässä tulee töpeksittyä, mutta jos uskaltaa palata takaisin ja tunnustaa nöyrästi että nyt meni pieleen, Isä kaappaa syliin ja rutistaa niin että mehut menee.

Mielenkiintoista vertauksessa muuten on, että poika yleensä päätti palata takaisin ja tunnustaa isälle, että ei elänyt ihan niin kuin isä olisi toivonut. Toinen mahdollisuus olisi ollut karata jonnekin ajatellen, että tuskin isä minua enää haluaa nähdä. Poika kuitenkin teki viisaan päätöksen, hän palasi nöyränä.

Jumala haluaa, että elämme ihmisiksi, olemme mukavia ja autamme toisiamme. Se on sitä kuuluisaa lähimmäisenrakkautta. Kaikki me tiedämme, että maailma olisi oikeasti paljon parempi paikka, jos kaikki toimisivat toisiaan kohtaan niin. Me tiedämme myös, kuinka helppoa on livetä tuosta; kävellä apua tarvitsevan lähimmäisen ohi, puhua pahaa selän takana, ajaa itsekkäitä tarkoitusperiä… oma luonteemme kun ei ole oikein ohjelmoitu lähimmäisenrakkaus-tilaan.

Taas pääsemme siihen tärkeimpään: meillä on Jumala, joka armahtaa meitä silloin, kun omatuntomme soimaa ja tiedämme, että olemme toimineet niin kuin ei olisi pitänyt toimia. ’Kotiinpaluumme’ on tehty varsin helpoksi; risti kätesi, ja rukoile: Herra, olen toiminut siten kun minun ei olisi pitänyt toimia. Anna anteeksi tekoni, ja ota minut takaisin lapseksesi. Kiitos että rakastat minua, vaikka toimin tahoasi vastaan. Aamen.

Entäpä sitten kun taas menee pieleen? Toisaalta on masentavaa, ja toisaalta hyvinkin vapauttavaa ymmärtää, että omassa voimassamme emme pysty olemaan sellaisia kuin meidän pitäisi. Tähänkin asiaan on helppo ratkaisu: pyydetään Jumalalta apua! Rukous voisi mennä vaikka näin: Herra, tiedän että omassa voimassani en pysty toimimaan kuin haluaisit lapsesi toimivan. Laske Pyhä Henkesi minuun ja auta minua toimimaan niin kuin Sinä haluaisit minun toimivan. Aamen.

Uskotko, että Jumala ottaa aina vastaan, kun palaamme harharetkiltämme kotiin? Entä uskotko, että voimme oikeasti pyytää Jumalalta apua siihen, että seuraavalla kerralla osuisimme edes hiukan paremmin oikealle polulle? Kaksi uskonaskelta, tömps tömps!

Comments are closed.