Archive for Yleinen

En minä tarvitse uskoa!

Usko on hankala myytävä länsimaiselle hyvinvoivalle ihmiselle. Elämän peruspalikat ovat kunnossa, välillä tietty tulee takapakkeja mutta keskimäärin asiat ovat hyvin. En minä tarvitse mitään Jumalaa, harrastuksia ja menoja on muutenkin kalenteri täynnä!

Kun menee hyvin, on helppoa todeta että ei tarvitse Jumalaa. Entäpä sitten kun ei menekään hyvin? Halusi tai ei, elämässä tulee isoja vastoinkäymisiä ja suurta surua. Toisille kaatuu syliin suurempia, toiset varjeltuvat ja saavat osakseen pienempiä. Yhtä kaikki, elämä kolhii.

Kun iso kolhaisu tulee, haluatko pärjätä yksin? Toki läheiset, sukulaiset ja ystävät auttavat, mutta mieti raastavinta surua, joka sisintä voisi kalvaa; auttavatko lohduttavat sanat siinäkin kohtaa, kun tuska ei suostu menemään pois?

Ja uskontoko on sitten ratkaisu kaikkeen? Jos menen sunnuntaina istumaan kello kymmenen kirkon penkkiin, on kaikki ongelmani ratkaistu? No ei.

Koko homman ydin on siinä, ymmärtääkö, mitä kaikkea tarkoittaa Jumala. Koetko, että Jumala on iso kaukainen tuomari jossain? Tällöin varmasti tuntuukin siltä, että uskon mahdollisuus tarjota yhtään mitään arjen murheisiin on melko olematon. Jos ajatuksesi oli, että uskonto on pelkkää kirkossa istumista ja virren veisuuta, on aika päivittää ajatusmaailma.

Entäpä jos sinulle väitetään, että uskonto on kaksisuuntaista kommunikaatiota Jumalan kanssa? Rukous on kaikille tuttu juttu, mutta oletko ajatellut, että yhteys on auki molempiin suuntiin? että Jumala ihan oikeasti kuuntelee, ja ihan oikeasti vastaa sinulle? Ja jos ’annat periksi’ ja toteat, että et pysty kaikkeen omassa voimassasi ja pyydät apua elämän tilanteisiin, sinä saat sitä?

Kun asian näin ilmaisee, jollekin voi tulla mieleen jotkut spiriittiset istunnot; kutsutaan mummovainaata haudan takaa ja kuullaan jotain kuiskauksia, ääniä tuonpuoleisesta. Hui, ei kai?

Kyllä. Periaatteessa kyse on samasta asiasta. Luottamusta siihen, että näkyvän maailmamme päällä on yliluonnollinen maailma ja keskustelusta yliluonnollisen kanssa. On vain kaksi suurta eroa: spiriittiset istunnot ovat pelottavia, ja niillä ei voi saada mitään järkevää aikaiseksi. Keskustelu Jumalan kanssa ei ole pelottavaa, ja Jumalla on kyky muuttaa ihmisen elämää.

Haluaisitko kokeilla? Pistä kädet ristiin ja rukoile, ääneen tai hiljaa. Jos et ole tehnyt sitä ennen oma-aloitteisesti, voin taata sinulle voimakkaan tunteen; mahtavan vaivaanneisuuden!

Mutta älä anna periksi! Alussa yksin höpöttely on kieltämättä aika oudon tuntuista, mutta annas kun tunnet ensimmäisen kerran, että et olekaan aivan keskenäsi!

Toinen tärkeä asia on, että älä jää yksin; etsi seurakunta, tai vaikkapa joku ihminen, joka kunnioittaa sinua ja jonka kanssa voit puhua asiasta. Ole kriittinen, ole innostunut, ole skeptinen, ole utelias, ole mitä vain, mutta asiaan kannattaa tutustua tarkemmin.

Uskoa vai uskottelua – minun tarinani

Uskonaskel on ongelmallinen: pitää ottaa askel sellaiseen suuntaan, josta ei välttämättä löydy loogista ja järkevää pohjaa; täytyy vain luottaa että siellä on jotain meitä suurempaa, joka kantaa.

Jos haluaisi uskoa mutta uskonaskeleen ottaminen ei oikein maistu, on vaihtoehtona yrittää järkeistää uskon asioita, ja sitä kautta perustella itselleen, että uskossa on jotain järkeä. Tämä on minun tarinani.

Järkiperusteita löytyykin useita, mutta ongelmallista on, että vastaperusteita löytyy aivan yhtä lailla. Jos pakolla yrittää runtata uskoa läpi järkiperustein, vastaperusteet kummittelevat koko ajan taustalla. Jatkuva epävarmuus kalvaa, välillä tuntee löytäneensä ’totuuden’ mutta hetken kuluttua hieno löytö romahtaakin, kun keksiikin porsaanreiän totuudestaan.

Tällöin ei ole kyse uskosta vaan uskottelusta. Väittäisin, että tällaisia ihmisiä löytyy Suomesta ja länsimaista aika paljon. Perusasenne uskontoon on periaatteessa positiivinen, mutta koska meidät on opetettu siihen, että kaikelle pitää olla selitys, yritämme änkeä uskonkin loogisuuden ja järkevyyden muottiin.

Onko uskottelu pahasta? Kyllä ja ei. Jos uskottelija luulee tulleensa perille uskonmatkassaan, on uskottelu pahasta – hänen uskonsa on aivan hiuskarvan varassa, pienikin töytäisy ja vasta-argumentti (joita esim. mielipidepalstat viljelevät tuon tuosta) saattaa kaataa koko hauraan korttitalon.

Sen sijaan jos tunnistat itsessäsi uskottelijan, olet oikealla polulla! Sitä polkua minäkin kuljin. Tiesin, etten ollut perillä, koska muutama ystäväni olivat ihan oikeasti uskossa, ja siinä minulla oli vertailukohta siihen, mikä ero oli minulla ja heillä – minulta puuttui se uskonvarmuus ja luottamus. Huomasin olevani kateellinen heille; miksi he ovat löytäneet jotain noin hienoa, miksi minä en? Olenko vain liian looginen ja järkeilevä ihminen, onko minun mahdotonta päästä perille?

Minulla kuitenkin jyskytti takaraivossa hassu ajatus: minä uskoin että joku päivä olen uskossa. Näin jälkikäteen mietittynä se oli aikamoinen uskonaskel – joku minussa jaksoi luottaa siihen, että jonain päivänä ’järjen ääneni himmenee’ ja löydän perille! (hmm, olipas mielenkiintoisesti sanottu ;)

Eräänä iltana sitten, kun meitä oli koolla isompi joukko seurakunnan ihmisiä, Pyhä Henki kosketti. Kai minä sitten siinä uskalsin ottaa sen uskonaskeleen, tunnustaa että minä en yksin perille pääse, luovutan! Tai jotain. Ei sillä väliä, sen illan jälkeen kuitenkin ymmärsin, mitä on uskonvarmuus. Mieleni sisäinen taistelu puolesta ja vastaan oli kadonnut, oli vain helppo todeta että Jumala on totta, armo on totta, ja on aivan sama, noudattavatko ne tämän maailman pelisääntöjä.

Näin parin vuoden jälkeen voin sanoa, että ei se pieni mutta sitkeä epäilijä sisältäni ole kokonaan häipynyt, vaan vuoristorata jatkuu. Kiskoilla pysyminen on kuitenkin paljon helpompaa, koska tiedän, mistä apua saa: huonoina hetkinä pistän kädet ristiin ja rukoilen. Toki pistän kädet ristiin hyvinäkin hetkinä, mutta juuri ahdistuksen ja aallonpohjan hetkellä rukouksella tuntuu olevan kaikkein suurin voima. Ei välttämättä siten että rukous olisi automaatti joka saa kaiken tuskan katoamaan, mutta rukous on se hetki, jolloin jälleen kerran saan tunnustaa, että en yritä omassa voimassani enää, vaan annan tilanteen Jumalan hoidettavaksi.

Ja kyllä hän hoitaakin.

Oikeudenmukaisuudesta

Kuinka helposti keskustelu kahvipöydässä kääntyykään johtajien ylisuuriin palkkoihin, eläkkeisiin ja ’kultaisiin kädenpuristuksiin’. Nämä ovat esimerkkejä tapauksista, joissa ihmisen oikeustajua koetellaan.

Ihmisellä on sisäänkirjoitettu vaatimus oikeudenmukaisuuteen. Valitettavasti maailma ei ole oikeudenmukainen. Ei tarvitse kun avata netti ja lukea vaikka päivän lööpit löytääkseen tukun esimerkkejä epäoikeudenmukaisuudesta, vaikkapa nyt sikariportaan ökypalkoista ja optioista.

Ongelma on, että oikeudenmukaisuus ei toteudu, ja sille pieni ihminen ei oikein mitään voi. Valitettavasti liian usein epäoikeudenmukaisuuden kokeminen aiheuttaa ihmisissä ikäviä tunteita; vihaa, kateutta ja katkeruutta. Tällaiset tunteet myrkyttävät helposti mieltä, ja seuraavat uutiset epäoikeudenmukaisuudesta (ja niitähän riittää) heittävät vain lisää vettä myllyyn. Kierre on valmis.

Kun keskustelu kääntyy tällaiseen ja kahvipöydässä ’lynkkausmieliala’ kasvaa, mitä jos keskustelu kiepsahtaisi päälaelleen? Mitä jos joku heittäisi seuraavan kysymyksen: ’Muistatteko vielä jostain uskonnontunnilta, mitä kristinusko sanoo oikeudenmukaisuudesta?’

Jeesus opetti, että jos joku lyö sinua poskelle, niin käännä hänelle toinenkin poski. Hetkinen! Mitä oikeudenmukaisuutta siinä on? Eikö lyöjän tule saada rangaistus? Jeesuksen mielestä ei. Entäpä kaikille tuttu Isä meidän -rukous: …niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet… Viesti on näissä ja monissa muissa evankeliumin kohdissa selvä: unohda vaatimuksesi oikeudenmukaisuudesta ja anna anteeksi.

Herää kysymys: Miksi pitäisi antaa epäoikeudenmukaisuus anteeksi? Yksinkertaisesti siksi, että niin on helpompi elää. Anteeksiannon kautta saamme mielenrauhan. Koski asia sitten ökypalkkoja, ystävän kurjaa käytöstä tai pomon pompottelua.

Ei tämä toki tarkoita, että asiat pitää hyväksyä! Mietitään vaikka, että ystäväsi on sanonut jotain tosi ikävästi, ja se on jäänyt kaivertamaan. Ensimmäinen mahdollisuus on mennä ystävän luokse ovet paukkuen ja antaa ystävän kuulla kunniansa! Silmä silmästä, solvaus solvauksesta! Se on oikeudenmukaista! Mitä luulet, onko tämä se paras keino ratkaista ongelma? Kokeillaanpa toista reittiä: annat anteeksi ystävän kurjat sanat. Päätät, että haluat sovintoa. Uskoisin että kun menet juttelemaan ystäväsi kanssa tapahtuneesta tällaisella mielentilalla, on keskustelu paljon rakentavampi ja ystävyys paremmin pelastettavissa.

Herää toinen kysymys: Miten voi antaa anteeksi? Eihän kukaan voi tuosta vain antaa anteeksi ja kuitata kaikkea.

No niin, nyt olemmekin kristinuskon ytimessä! Tämä on nimittäin ihan totta, meidän ihmisten on lähes mahdoton antaa anteeksi. Mutta eipä sitä tarvitsekaan tehdä yksin, sillä kristityllä on apuvoimia asiaan. Jeesus oli viisas opettaja ja opetti, miten meidän kuuluu käyttäytyä, mutta se oli vasta toinen puoli. Jeesus oli muutakin kuin pelkkä opettaja, hän sattui olemaan myös Jumalan poika. Tämä toinen puoli Jeesuksessa toi meille Jumalan armon. Sen myötä me saimme mahdollisuuden tunnustaa Jumalalle, että emme pysty vaikkapa anteeksiantoon omassa voimassamme, vaan tarvitsemme apua. Tätä avun pyytämistä kutsutaan toisella nimellä rukoukseksi.

Ohje anteeksiantoon: Anna anteeksi, tuntui miltä tuntui. Sitten laita kädet ristiin ja rukoile: Herra, haluan antaa anteeksi lähimmäiselleni, mutta en pysty siihen omassa voimassasi. Tule elämääni, ja auta minua voittamaan kielteiset tunteeni, jotta voisin elää niin kuin sinä opetat. Aamen.

En voi luvata mitään pikavoittoa. Kuitenkin sen tunnustaminen, että omassa voimassa ei paljoa voi tehdä, ja Jumalan suunnasta on apua saatavissa niin paljon kuin ikinä kehtaa pyytää, on se kuuluisa uskon askel. Eipä se tuon kummempi ole. Ensimmäinen askel on kuitenkin otettu!

Itsekäs samarialainen

Hyvän tekeminen on periaatteessa helppoa: autat toista, lahjoitat rahaa hyväntekeväisyyteen, osallistut vapaaehtoistyöhön.

Tilanne muuttuu kristillisestä näkökulmasta hieman haastavammaksi, kun tutkimme, miten Jumala haluaisi meidän tekevän hyvää. Napataan käsittelyyn tuttu tarina laupiaasta samarialaisesta. Lyhykäisyydessään mies joutui ryötetyksi ja jäi virumaan tien poskeen. Parikin heppua marssi vain ohi auttamatta miestä, mutta samarialainen (joka oli vieläpä ’viholliskansaa’) pysähtyi, hoiti miestä, vei hänet kaupunkiin hoidettavaksi, ja korvasi vielä rahallisesti miehen hoitoon tarvittavat jutut.

Kuinka moni meistä olisi laupias samarialainen?

  • Kertomuksen mies auttoi ’vihollistansa’ vaikka aivan hyvin olisi voinut todeta, että kansat hoitakoot omansa.
  • Hän näki huomattavasti vaivaa ottaessaan vammautuneen kyytiinsä ja hänen omat aikataulunsa varmasti kärsivät.
  • Hän maksoi omistaan saadakseen ryöstetyn miehen hoitoon, ja jatkaessaan matkaa tiesi, ettei varmastikaan tulisi näkemään auttamaansa miestä enää uudelleen. Hän ei siis saisi rahojaan takaisin
  • tai edes kiitosta auttamisesta.

Ja Jumala haluaa, että toimimme juuri näin!

Jaloa, mutta sanoisinkos että jopa epäinhimillistä toimintaa! Epäinhimillistä sinä suhteessa, että inhimillinen minämme

  • pitää huolen omistaan (tietyt kansanosat ovat sitä mieltä, että ulkomaanapu pitäisi lopettaa, kun pitäisi ensin kotimaan asiat pistää kuntoon)
  • auttaa, kunhan siitä ei aiheudu liikaa vaivaa
  • on melko lailla kitsas auttamaan rahallisesti (omantunnon tilkitsemiseksi voi kipata pikkuroposia Yhteisvastuu-lippaaseen)
  • pitää erittäin tärkeänä, että auttaminen huomataan ja huomioidaan.

Voi meitä. Erityisesti viimeinen kohta on kompastuskivemme, eli meille on äärimmäisen tärkeää että joku huomaa auttamishalumme ja näkee vaivannäkömme. Tämä kiepsauttaakin näennäisesti epäitsekkään teon motiiviltaan hyvinkin itsekääksi. Onhan se hieno juttu että olemme auttaneet toista, ja auttamisen kohde on varmasti onnellinen antamastamme avusta, mutta entäpä seuraavalla kerralla kun kohtaamme auttamisen tarpeen siellä, missä kukaan ei näe suurta ja jaloa elettämme?

Laupiaan samarialaisen vertaus, kuten moni muukin Jeesuksen vertaus Jumalan valtakunnasta, tekee selväksi totuuden: Jumalan lapsena oleminen ei ole vaikeaa, se on mahdotonta. Vaikka kuinka haluamme olla hyviä, se ei omassa voimassa vain ole mahdollista, koska olemme niin huonoja, itsekkäitä ja omahyväisiä.

On vain yksi ratkaisu: nöyrtyä, todeta että omassa voimassa tämä ei onnistu, ristiä kätensä ja rukoilla: Herra, haluaisin elää kuin laupias samarialainen ja tehdä hyvää ympärilleni, mutta en pysty siihen omassa voimassani. Kiitos että saan luottaa siihen, että kun turvaudun Sinuun elämäni tilanteissa, Sinä annat minulle voimaa ja rohkeutta toimia niin kuin Sinä haluat lapsesi tekevän. Aamen.

Selvä uskonaskeleen paikka; onhan se kurjaa tunnustaa, että vaikka tuntisi itsensä kuinka hyväksi ihmiseksi, ei se riitä oikein mihinkään, mutta jos kerran Jumala on meille luvannut apua, niin miksi ihmeessä siitä kannattaisi kieltäytyä?

Usko ei ole zumbaa

Onko Maslowin tarvehierarkia tuttu? Lyhyesti kyseessä on vanha ajatusmalli siitä, että tietyt tarpeet on täytettävä ennen kuin seuraavien tarpeiden täyttäminen tulee ajankohtaiseksi. Kyseistä teoriaa on kovasti arvosteltu, mutta toisaalta se antaa jonkunnäköisen kuvan siitä, miten ihmisen mieli toimii.

Tarvehierarkian alimmalla portaalla ovat asiat, joita ilman ei tule toimeen; ruoka ja juoma. Kun nämä tarpeet ovat täytetty, seuraavalla tasolla ovat turvallisuuden tarpeet, ja kun nämä on täytetty, tulevat yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet, ja vasta ylimmillä portailla itsensätoteuttamisen ja henkisyyden tarpeet. Toisin sanoen: jos haaksirikkoudut saarelle ilman mitään varusteita, mielessä lienee ensimmäisenä murhe siitä, mistä saisit ruokaa, ja seuraavana että missä pystyt suojautumaan sateelta ja villieläimiltä. Jos vietät pidemmän aikaa haaksirikkoisena, muiden ihmisten kaipuu tullee jossain vaiheessa päällimmäiseksi tunteeksi. Sen sijaan se, että et pääsekään torstaina kitaratunnille, ei välttämättä ole alussa se voimakkain murhe.

Ylimmän tason tarpeiden tyydyttämiseen hakee länsimainen ihminen tyydytystä esimerkiksi erilaisista harrastuksista. Kun jokin zumban tyyppinen uutuus tulee markkinoille, monet kokeilevat niitä selvittääkseen, olisiko tästä harrastuksesta täyttämään tarvehierarkian ylimpien portaiden tarpeita. Toiset innostuvat pidemmäksi aikaa, toiset lyhyemmäksi aikaa, luultavasti siihen asti kunnes markkinoille tulee uusi trendijuttu.

Valitettavan usein länsimainen ihminen kokee uskonnon samanlaiseksi; sitä ei koeta alkuunkaan perustarpeeksi, vaan ehkä korkeiden henkisten tarpeiden täyttäjäksi, taka-ajatuksella ’mitä lisäarvoa tämä voisi tarjota elämääni?’

Zumba-tunti on kenties kerran viikossa. Silloin zumbataan ja keskitytään zumbaamiseen, mutta tuskinpa se pyörii mielessä hirmuisesti zumba-tunnin ulkopuolella. Jos uskontoa lähtee tarkastelemaan samalla asenteella kuin zumbaa, on vaarana että se on mielessä juuri sen ajan, kun osallistuu johonkin tapahtumaan, ja unohtuu matkalla kotiin.

Usko ei kuitenkaan ole zumbaa. Toki usko tarjoaa henkistä kasvua, ja sitä se seurakuntaan tutustumaan tulleelle alkuun monesti onkin. Kuitenkin saattaa vaivihkaa käydä siten, että usko painuu koko ajan tarvehierarkiassa alemmas ja alemmas; asiat rupeavat askarruttamaan myös arjessa, eikä ajatuksista oikein tahdo päästä eroon.

Yhä alemmas tarvehierarkiassa pääsee, kun ottaa sen kuuluisan uskonaskeleen, ja arjen tilanteissa ja haasteissa päättääkin turvautua Jumalaan, eikä kokeile kaikkea omassa voimassa. Zumba-ohjaajalle tuskin voi soittaa kesken työpäivän ja sanoa että ’Nyt tekee mieli zumbata! Ehditkö pitämään minulle yksityistunnin?’ Sen sijaan Jumalle voi sanoa: ’Nyt tekee mieli rukoilla. Ehditkö olemaan kanssani hetken?’

Mieti arkista tilannetta, jossa Jumalaan turvautuminen voisikin olla paikallaan: ’Kohta joudun menemään palaveriin kurjan pomon kanssa, joka yleensä haukkuu kaikki. Mitäpä jos ennen kokousta rukoilisin hetken: Herra, anna minulle viisautta ja pitkämielisyyttä tulevaan kokoukseen. Auta minua näkemään pomon vihan läpi, mitä hän oikeasti haluaa viestiä minulle, etten provosoituisi hänen sanavalinnoistaan. Sinä tiedät, miksi pomolla on niin paha olo, että hän joutuu purkamaan pahaa oloaan muihin. Herra, kosketa häntä ja auta häntä hänen elämänsä tilanteissa. Aamen.’

Lässyn lässyn

Tyypillinen suomalainen kansalainen lienee määriteltävissä näin: koulussa uskonnontunnilla tuli pysyttyä suurin piirtein hereillä. Kristinuskoon on periaatteessa ihan positiivinen vire, mutta asia ei kyllä putkahda arjessa millään lailla esille. Kirkossa tulee käytyä enintään jouluna tai kauneimmissa joululauluissa (ja tietty häissä, kasteissa ja hautajaisissa). Jos jollain adjektiivilla suhtatutumista pitäisi kuvata, niin lähimpänä varmaan olisi ’laimea’.

Uutiset maailmalta taas kertovat kovin toisenlaista tarinaa; kolmansissa maissa kristillinen kirkko kasvaa räjähdysmäisesti, ja ihmiset harjoittavat uskoaan maissa, joissa tunnustautuminen kristityksi saattaa maksaa hengen. Tällaista ei voi enää kuvata laimeaksi!

Mikä meitä erottaa?

Evankelista Kalevi Lehtinen kiteytti ongelman aikanaan Karpolla on asiaa-ohjelmassa aivan loistavasti: meidät on rokotettu kristinuskoa vastaan! Rokotuksessahan annetaan heikennettyä pöpöä, jotta immuunipuolustuksemme reagoisi ja kehittäisi vastustuskyvyn. Onko käynyt niin, että kun uskontoa annetaan pieninä turhan laimeina paloina läpi lapsuutemme ja nuoruutemme, tapahtuu immunisaatio uskoa vastaan: asia ei enää kosketa.

(nyt joku ateisti taputtaa karvaisia käsiään, kun menin vertaamaan uskoa bakteeriin! Taputa ihan rauhassa vaan, mutta muista että vaikka osa pöpöistä aiheuttaa tauteja, monet ovat myös hyödyllisiä (esim. maitohappobakteerit) ja ilman ruuansulatuskanavan pöpöjä kuolisimme!)

Onko jotain tehtävissä? Mielestäni on! Immunisaatio nimittäin koskee – pahoittelut ikävästä sanavalinnastani – liian usein kirkoissa ja varsinkin mediassa näkyvää lässyn-lässyn-kristinuskoa. Tämä kristinuskon muoto puhuu söpöjä elämänkatsomuksellisia juttuja ja lykkää jeesukset ja muut hömpötykset turhina nurkkaan pölyttymään. Meille rokotetuille tällaisen heiveröisen sanoman tuominen kilpistyy heti ensimmäiseen vartiolinjaan. Eipä ihme ettei se kosketa.

Sen sijaan mitä jos uskon viesti tuotaisiin tarpeeksi vahvasti esille? Meillä on kaikkivaltias Jumala ja armon tuonut Jeesus, ja näiden avulla lähes kaikki maailman ongelmat voitaisiin ratkaista vaikka heti (miten? lue Miksi on vääryyttä ja Oikeudenmukaisuudesta)? Ja että tämä maailma on vain alkulämmittelyä eikä vaelluksemme lopu kuolemaan, jolloin hautajaisissa meidän ei tarvitisi sanoa rakkaallemme ’jää hyvästi’ vaan ’näkemiin’?

Alkaisikohan sitten jo koskettamaan?

Uskon ja tieteen yhteentörmäys

Välillä tuntuu, että usko ja tiede eivät mahdu samaan pöytään. Esimerkkinä väittely siitä, onko evoluutioteoria totta vai uskoako Raamatun luomiskertomusta, putkahtaa tuon tuosta keskustelu- ja mielipidepalstoille. Valitettavan usein keskustelun taso on aivan luokatonta, ja puolustaessaan kantaansa mutkia oiotaan, asioita vääristellään ja vastapuolta mustamaalataan. Tätä tapahtuu tasaisesti molemmin puolin rintamalinjaa.

Sille, joka toisaalta ihmettelee ongelmaa, mutta ei oikeastaan ole kiinnostunut uppoutumaan kymmeniin asiasta kirjoitettuihin kirjoihin, on asiaan onneksi melko helppo ratkaisu.

Ratkaisu on yksinkertainen: tiede ei ole uskontoa, ja uskonto ei ole tiedettä.

Käydään ensin läpi, mitä tiede on. Tiede tutkii asioita, ja tekee niiden perusteella hypoteeseja. Tutkimusmenetelmät on pystyttävä kuvaamaan tarkasti, ja tutkimustulokset on oltava toistettavissa. Tuloksista yleensä kirjoitetaan tieteellinen julkaisu. Sitten tutkitaan lisää, jotka joko vahvistavat hypoteesia, muuttavat sitä tai joissain tapauksissa voivat jopa romuttaa koko hypoteesin, jolloin on tarpeen miettiä uusi hypoteesi. Saattaa siis olla, että jonkin tieteellisen julkaisun tulokset kumotaan myöhemmissä julkaisuissa. Tiede puhtaimmillaan perustuu tähän, ja aito tiedemies pystyy hylkäämään silmiään räpäyttämättä oman hypoteesinsa, jos uudet tukimustulokset kumoavat sen.

Evoluutioteoria on hypoteesi. Tutkijat ovat tehneet paljon tutkimusta ja löytöjä, ja tämän pohjalta rakentaneet evoluutioteorian, joka edelleen elää ja muuttuu. Monet tutkimustulokset tukevat evoluutioteoriaa, jotkut tulokset ovat aiheuttaneet painetta sen muuttamiselle, ja osa on suoraan jopa ristiriitaisia teorian kanssa. Kuitenkin evoluutioteoria on tällä hetkellä vähiten huono tieteen hypoteesi siitä, miten elämä olisi voinut kehittyä.

Mitä sitten on uskonto? Nimi kertoo kaiken: uskotaan johonkin, joita ei voi suoraan numeroin todistaa. Uskonnossa ei ole hypoteeseja, on vain totuus. Kristitylle Raamatun teksti on totuus. Osa asioista voidaan todentaa historiallisiksi tapahtumiksi, mutta sen, saiko Mooses oikeasti kepin kolautuksella veden virtaamaan ja herättikö Jeesus oikeasti Lasaruksen kuolleista, ei voida tieteellisesti todistaa. Kristitty ihminen uskoo, että näin tapahtui, ja se on totuus.

Palataan takaisin tieteen ja uskonnon väittelyyn evoluutiosta. Ongelma tulee tieteentekijöiden suunnalta siinä kohtaa, kun evoluutioteoriaa aletaan pitää puhtaana kumoamattomana totuutena, ja unohdetaan, että se on edelleen vain hypoteesi. Tällöin tiede on muuttunut uskonnoksi. Aivan liian usein tieteen puolustaja sortuu väittelyssä kohtalokkaaseen lauseeseen: ”minä uskon evoluutioteoriaan”.

Uskonihmisten kompastuskivi on taas se, että Raamattua pidetään tieteellisenä julkaisuna, ja sen avulla pyritään kumoamaan tieteellisiä hypoteeseja. Raamattu ei täytä tieteellisen julkaisun kriteerejä: Raamatun kertomuksissa ei kuvata menetelmiä ja siinä kerrotut asiat eivät ole toistettavissa. Jos Raamattu sanoo, että maailman ikä on 6000 vuotta, sen avulla ei voi yrittää kumota tieteellistä julkaisua jonka mukaan maailman ikä on 13,8 miljardia vuotta. Toinen on uskonnon totuus, toinen on tieteellinen hypoteesi.

Vaikka tiede kuinka saisi hienon hypoteesin aikaiseksi siitä, miten maailma on syntynyt, sen ulottumattomissa on tärkeimmät kysymykset: miksi maailma luotiin? Onko takana sattuma vai Jumala? Tähän Raamatulla on selkeä vastaus, mutta sen sanoma ei ole tieteen keinoin todistettavissa. Uskovan ihmisen on vain luotettava siihen, mitä Raamattu asiasta sanoo. Löysimme taas paikan, jossa on otettava uskon askel.

Usko ja tiede, osa 2

Aluksi voit ihmetellä, miten seuraava tarina liittyy yhtään mihinkään, mutta lopussa löytyy ’vertauksen’ selitys (vertaukset ovat todella hyvä keino kertoa hankalia asioita, Jeesuskin tiesi sen!)

Kuvitellaan mies, joka on asunut koko ikänsä autiolla saarella, sivistysen ulottumattomissa. Hän ei osaa lukea, ei kirjoittaa, eikä tiedä nykytekniikasta hölkäsen pöläystä.

Kerran hän löytää rannalta laskukoneen. Mistä lienee sinne tupsahtanut. Hän tutkiskelee sitä aikansa, ihmettelee pieniä nappuloita joissa on kummallisia venkuroita. Painellessaan nappuloita yhtäkkiä koneeseen ilmestyy outoa tekstiä. Painellessaan nappuloita teksti muuttuu.

Pikku hiljaa mies alkaa ymmärtää, että kun painelee tietyssä järjestyksessä nappuloita, saa tietyn näköistä tekstiä. Hän ymmärtää koneen toimintaa paremmin ja paremmin, ja lopulta hän on täysin perillä laitteen toiminnasta.

Hieno juttu. Vaan mitä luulet, ymmärtääkö mies, miksi tämä laite on koskaan tehty? Mikä on sen tarkoitus? Kuka sen on suunnitellut? Näihin kysymyksiin mies ei koskaan tule saamaan yksin vastausta, vaikka kuinka tutkisi konetta ja sen toimintaa.

Miehen saarelle tupsahtaa tutkimusmatkailija. Mies esittelee laskukonetta, ja toivoo tämän tulokkaan pystyvän kertomaan sen merkityksen. Tutkimusmatkailija kertoo, että koneen on rakentanut Casio ja kone on luotu laskujen ratkaisemiseen. Näitä vastauksia tarinamme mies ei olisi ikinä saanut selville ilman tätä ulkopuolista tutkimusmatkailijaa. Hänen oli myöskin luotettava tutkimusmatkailijaan että hänen kertomansa on totta, sillä miehellä ei ole keinoa todistaa asiaa oikeaksi tai vääräksi.

Keksitkö jo, mitä vertauksella haen takaa? Tuo aution saaren mies on tiedeyhteisö, jonka tutkii maailmaa ja sen toimintaa. Tiede tuottaa jatkuvasti uusia löytöjä ja paljastaa maailman rakennetta yhä tarkemmin ja tarkemmin.

Mutta vaikka kuinka tutkitaan ja tutkitaan, ei tiede pysty löytämään vastausta siihen, miksi tämä maailma on tehty, mikä on sen tarkoitus ja ennen kaikkea, kuka on sen suunnitellut. Tieteellinen tutkimus paljastaa meille maksimissaan vain ’laskukoneen’ toiminnan.

Arvannet jo, mikä on meidän maailmamme ’tutkimusmatkailijan’ vastine? Raamatusta löydämme vastauksen, kuka on maailman suunnittelija. Raamatun tehtävä on kertoa meille se se, mitä muilla keinoin emme ikinä pysty selvittämään.

Mutta kertooko Raamattu sen oikean totuuden asiasta? Sanoisinkos, että kyseessä on uskonaskeleen oton paikka! Otatko askeleen, se on sinun ja Jumalan välinen asia, tiede ei liity siihen millään lailla – tiede ei tule ikinä kertomaan vastausta elämän tarkoitukseen ja siihen, kuka kaiken on luonut. Ei vaikka kuinka jotkut siinnikkäästi niin väittävät.

He ovat vain miehiä autiolla saarella.

Hokkuspokkus!

Tuon tuosta korviin kantautuu tapahtumia, joissa paikallaolijoiden mielestä on tapahtunut jotain yliluonnollista, ja asiaa selitetään Jumalan ihmeellä. Hieno juttu, mutta miksi sellaisia uutisia tuntuu tulevan niin harvoin ja miksei koskaan CNN:n TV-kamerat ole paikalla kuvaamassa niitä ihmeitä?

Toisin sanoen: miksi ihmeitä tapahtuu niin harvoin? Eikö Jumalaan uskominen olisi paljon helpompaa, jos jatkuvasti saisimme todistaa ihmeitä ympärillämme?

Ensimmäinen ongelma on, että uskooko tietty kansanosa siltikään? Skeptikot etsivät uupumatta luonnollisia selityksiä ’ihmeille’, ja vetoavat siihen että monet ilmiöt, joita raportoitiin vielä muutama vuosisata sitten ihmeinä, on pystytty selittämään nykytieteen keinoin luonnonjärjestykseen kuuluviksi tapahtumiksi (skeptikot puhuvat ns. ’aukkojen Jumalasta'; Jumalan ihmeillä selitetään kaikki sellaiset tapahtumat, joille ei löydy luonnollista selitystä, mutta heidän mukaansa Jumala pienenee koko ajan, koska tiede pystyy selittämään koko ajan enemmän ja enemmän ennen yliluonnollisina pidetyistä asioista).

Leikitään kuitenkin, että niitä Jumalan hokkuspokkus-ihmeitä alkaa tupsahtelemaan niin paljon, että kovimmankin skeption on pakko myöntää, että kyllä joku yläkerran heppu näitä leipoo. Eikös se olisi hyvä tavoitetila, kaikkien olisi helppo uskoa että Jumala on totta? Eikö?

Mieti vaikkapa työpaikallasi tilannetta, jossa teillä on hyvä tiimi ja asiat rullaavat mielestänne hyvin. Yhtäkkiä johtoporras ilmoittaa, että teille on nimetty uusi tiiminvetäjä, joku aivan ulkopuolinen heppu jostakin. Kuulemma tosi hyvä tyyppi ja kaikkea. Mikä mahtaa olla ensimmäinen reaktio? Tuskin hurraahuutoja. Enemmänkin uskon että reaktio on jonkinlainen kapinahenki; meillä on omat juttumme, tutut tiiminvetäjät. Yhtäkkiä jokin taho ilmoittaa että meillä onkin uusi johtaja, jonka valintaan emme itse ole päässeet vaikuttamaan. Eihän sellainen käy!! Painukoot takaisin sinne mistä tulikin!

Jos ihmiskunnalle ilmoitettaisiin, että tässäpä on teille Jumala ja pulinat pois, mitä luulette tapahtuvan? Hurraahuutoja vai kapinamielialaa? Itse kallistuisin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Asia vaan taitaa olla niin, että ihmismieli ei helposti hyväksy johtajaa, jonka valitaan ei ole päässyt vaikuttamaan.

Tämän valossa onkin helppo ymmärtää, miksi asia on niin kuin on; meidän on otettava ensimmäinen askel (nimitettäköön sitä mielikuvituksellisesti vaikka uskonaskeleeksi ;) Jumalan suuntaan, meidän tehtävämme on hyväksyä ensin Jumala. Ainoastaan tätä kautta mielemme on asettunut oikeaan tilaan vastaanottamaan sen kaiken muun, mistä kristinuskossa on kyse.

Tuon uskonaskeleen ottamisen jälkeen muuten tulet huomaamaan, että niitä ihmeitä (pieniä ja suuria) tapahtuu aivan jatkuvasti ympärillämme, mutta ne eivät pidä isoa meteliä itsestään ja kerjää huomiota osakseen.

Uskonaskel. Siitä ei tunnu pääsevän yli eikä ympäri.

Armoa tuhlaajapojalle

Tuhlaajapoika-vertaus lienee Raamatun tutuin kertomus; rikkaan miehen nuorempi poika haluaa perintönsä jo ennakkoon, törsää kaikki rahat makeaan elämään ja kun huomaa, että nyt tuli tehtyä tyhmästi, palaa isänsä luokse ja pyytää että pääsisi edes palvelijaksi. Yllätys on suuri, kun isä ottaakin pojan avosylin vastaan, pukee hänet parhaimpiin vaatteisiin ja järjestää valtavat juhlat sen kunniaksi että hänen kadonnut poikansa on palannut takaisin. Pojan isoveljeä taas harmittaa, kun isä ei ojentanutkaan tuota hulttiopoikaa ja hänelle itselleen, joka on ollut aina kuuliainen, ei ole järjestetty koskaan yhtä hienoja juhlia.

Vertaus paljastaa tärkeitä puolia Jumalan valtakunnasta. Tärkeätä on huomata kertomuksen kanta jo aikaisemmin sivuttuun ihmisen käsitykseen oikeudenmukaisuudesta. Vertauksen vanhempi veli edustaa meidän ihmisten käsitystä siitä, miten isän olisi pitänyt toimia; nuorempi poika saakoot ansionsa mukaan, maksakoot tuhlaamansa rahat takaisin työllä. Mutta ei – Jumala ottaakin maailman tuuliin kadonneen pojan tervetulleena vastaan, unohtaa menneet ja riemuitsee tämän paluusta!

Eikö kuulostakin ihanalta, että Jumalan valtakunta ei noudata maallista oikeuskäsitystämme? Elämässä tulee töpeksittyä, mutta jos uskaltaa palata takaisin ja tunnustaa nöyrästi että nyt meni pieleen, Isä kaappaa syliin ja rutistaa niin että mehut menee.

Mielenkiintoista vertauksessa muuten on, että poika yleensä päätti palata takaisin ja tunnustaa isälle, että ei elänyt ihan niin kuin isä olisi toivonut. Toinen mahdollisuus olisi ollut karata jonnekin ajatellen, että tuskin isä minua enää haluaa nähdä. Poika kuitenkin teki viisaan päätöksen, hän palasi nöyränä.

Jumala haluaa, että elämme ihmisiksi, olemme mukavia ja autamme toisiamme. Se on sitä kuuluisaa lähimmäisenrakkautta. Kaikki me tiedämme, että maailma olisi oikeasti paljon parempi paikka, jos kaikki toimisivat toisiaan kohtaan niin. Me tiedämme myös, kuinka helppoa on livetä tuosta; kävellä apua tarvitsevan lähimmäisen ohi, puhua pahaa selän takana, ajaa itsekkäitä tarkoitusperiä… oma luonteemme kun ei ole oikein ohjelmoitu lähimmäisenrakkaus-tilaan.

Taas pääsemme siihen tärkeimpään: meillä on Jumala, joka armahtaa meitä silloin, kun omatuntomme soimaa ja tiedämme, että olemme toimineet niin kuin ei olisi pitänyt toimia. ’Kotiinpaluumme’ on tehty varsin helpoksi; risti kätesi, ja rukoile: Herra, olen toiminut siten kun minun ei olisi pitänyt toimia. Anna anteeksi tekoni, ja ota minut takaisin lapseksesi. Kiitos että rakastat minua, vaikka toimin tahoasi vastaan. Aamen.

Entäpä sitten kun taas menee pieleen? Toisaalta on masentavaa, ja toisaalta hyvinkin vapauttavaa ymmärtää, että omassa voimassamme emme pysty olemaan sellaisia kuin meidän pitäisi. Tähänkin asiaan on helppo ratkaisu: pyydetään Jumalalta apua! Rukous voisi mennä vaikka näin: Herra, tiedän että omassa voimassani en pysty toimimaan kuin haluaisit lapsesi toimivan. Laske Pyhä Henkesi minuun ja auta minua toimimaan niin kuin Sinä haluaisit minun toimivan. Aamen.

Uskotko, että Jumala ottaa aina vastaan, kun palaamme harharetkiltämme kotiin? Entä uskotko, että voimme oikeasti pyytää Jumalalta apua siihen, että seuraavalla kerralla osuisimme edes hiukan paremmin oikealle polulle? Kaksi uskonaskelta, tömps tömps!

Miksi maailmassa on vääryyttä?

Maailmassa on paljon vääryyttä: sotia, nälänhätää, ihmiskauppaa, sairauksia ja paljon muuta. Väistämättä nousee mieleen kysymys, miksi Jumala sallii tämän. Miksei hän puutu aktiivisesti asioihin ja korjaa asioita?

Iso osa maailman vääryydestä on ihmisten toisilleen aiheuttamaa. Suuri osa näistä vääryyksistä aiheutuvat siitä, että ihmiset eivät tee sitä mitä pitäisi tehdä; huolehtia toisista ja rakastaa lähimmäistä. Itsekkyys, vallanhimo ja muita peri-inhimillisiä piirteitä löytyy niiden ihmisten takaa, jotka ovat vastuussa vääryyksistä.

Eikö Jumala voi sitten oikaista näiden ihmisten mielet ja saada asiat paremmiksi? Näin Hän ei halua tehdä, sillä hän on jostain ihmeen syystä antanut meille valinnan vapauden; voimme ottaa askeleen Hänen tahtonsa suuntaan ja elää niin kuin pitäisi, mutta voimme myös päättää toisin. Maailman väärintekijät ovat päättäneet toisin. Heillä on Jumalan siihen antama oikeus.

(Jotenkin tuntuu että valinnan vapauden antaminen meille taulapäille ei ollut Jumalalta mikään kauhean välkky idea, mutta en tunne olevani oikeutettu tuomitsemaan. Tärkeä uskonaskel on se kun että luottaa siihen että Jumalan päätökset ovat oikeita, vaikka emme niitä ymmärräkään.)

Ilman valinnanvapautta olisimme vain sätkyukkoja. Toki silloin maailma olisi täydellinen ja ihmiset tekisivät toisilleen mikä on heille parasta, mutta olisitko sinä valmis siihen? Eikö kuitenkin ole rajattoman arvokasta, että meillä on valinnan vapaus? Meidän tehtävämme on käyttää tätä oikeutta vastuullisesti ja toteuttaa sitä, mitä Jeesus meille opetti. Valitettavan moni sanoo lähimmäisenrakkaudelle piupaut ja ajaa maailmamme siihen tilaan, missä se on.

Mutta sitten on se vaikeammin selitettävä vääryys: miksi tsunami tappoi 250000 ihmistä yhdessä päivässä? Miksi lapsia kuolee syöpään tai syntyy vaikeavammaisina? Tähän minulla ei ole muuta kuin Kalevi Lehtisen kertoma tarina, joka meni osapuilleen näin: Ruotsissa mies kulki hautausmaalla, missä hän näki hautakiven, jossa syntymä ja kuolinpäivä olivat samat. Kivessä oli lohduton sana: Varför? Myös toinen hautakivi oli hyvin nuorena nukkuneen hauta, ja siitä löytyi sama sana, mutta lisäksi kaksi muuta sanaa: Gud vet varför.

Moni asia on tässä maailmassa vailla järkevää selitystä, mutta jälkimmäisen hautakiven kirjoittaja oli ottanut kaikkein suurimman uskonaskeleen mitä ihminen voi ottaa; lapsensa kuoleman hetkellä luotti siihen että Jumala pitää vääryydenkin keskellä meistä huolen.

Gud vet varför.

Humpuukia!

Lehteä lukiessani hyppään sujuvasti urheilu-uutisten yli. Ne eivät minua juurikaan kiinnosta. Toisaalta tiedän, että jotkut ovat hyvinkin kiinnostuneita urheilusivuista, ja se heille suotakoon. Asia ei aiheuta minussa minkäänlaisia tuntemuksia, ei edes se että lehti saattaisi olla jonkun sentin halvempi jos urheilusivut olisivat jääneet painamatta.

Saman logiikan mukaan voisi kuvitella, että ei-uskovia ei uskovien touhut juurikaan kiinnostaisi. Antaa hihhuloida rauhassa, ei se minua liikuta. Näin asia taitaakin olla useimpien kohdalla.

Mutta sitten löytyvät itseään vakaamuksellisiksi ateisteiksi kutsuvat, joiden elämäntehtävä on hyökätä uskontoja vastaan ja joilla on pakonomainen tarve todistaa, että koko homma on humpuukia. Voi kuinka monta hyllymetriä asiasta on kirjoitettu teoksia, joiden tarkoituksena on vain lyödä maahan kaikki argumentit, jotka millään laillia tukevat uskontoa. Ateistisen liikkeen kärkinimenä lienee David Hawkings.

Vapaa-ajattelijatkin käyttivät todennäköisesti kymmeniä tuhansia euroja rahojaan kadunvarsikampanjaansa ’Jumalaa tuskin on olemassa, lakkaa siis murehtimasta ja nauti elämästä’. Miksi ihmeessä? Kokivatko he saaneensa käytetyille rahoille vastinetta?

Toisaalta miksen ole nähnyt ainoatakaan kampanjaa ’Luontaistuotteet tuskin toimivat, lakkaa siis ostamasta niitä ja nauti elämästä’? Kyllähän niistäkin väitetään että ne ovat täyttä huijausta. Vaan eipä ole kukaan valmis pistämään tuhansia euroja sellaiseen.

Ateisteja kuunnellessa pulpahtaa väkisinkin yksi asia mieleen: mikä heitä uskossa nyppii niin pahasti, että he ovat valmiita nousemaan barrikaadeille julistamaan omaa uskoaan?

Kyllä! Sanoin uskoaan. Ääri-ateistit ovat paljon uskovampia kuin useimmat meistä kaduntallaajista. Heillä on monenlaisia argumentteja uskoa vastaan, mutta lopulta he törmäävät samaan haasteeseen kuin uskovatkin: koska vedenpitäviä todisteita Jumalaa vastaan ei ole, he ovat joutuneet ottamaan sen saman uskonaskeleen, jonka uskovat ovat ottaneet päättäessään, että Jumala on totta.

Vaikka ateistien toiminta harmittaakin välillä, on heidän toiminnassaan jotain rohkaisevaa; Jumalassa on niin hurja voima, että sen vastustamiseen on pakko käyttää valtavasti energiaa. Jos Jumala olisi oikeasti pelkkää huijausta eikä sen takana olisi aitoa yliluonnollista voimaa, sen kumoamisen luulisi olevan paljon helpompaa!

Vaan eipä ole, ja se todistaa jo itsessään paljon!

Armon armoton voima

Ihmisen kyky itsepetokseen ja itsensä kannalta asioiden hyväksi selittämiseen on ylivertainen. Tehtyäämme jotain väärää on meillä taipumus lähteä taivuttamaan mielessämme asiaa siten, että lopulta syy olikin jossain muussa ja me olemme yhtäkkiä vain olosuhteiden uhreja.

Tämä johtaa ongelmaan, että parannuksen tekeminen omassa voimassa on todella hankalaa. Mitä paremmin osaat perustella itsellesi väärän oikeaksi, sitä kauemmas ajaudut tilanteen korjaamisesta. Vaikka kuinka päättäisi olla kiltti ja tehdä vain hyvää, lipsuminen siltä polulta on tavattoman helppoa. Ei auta, ihmismieli on perimmältään niin kiero, itsekäs ja itsepetokseen taipuvainen, ettei sitä omassa voimassa suorista.

Mikä neuvoksi? Asiaan on ainoastaan yksi tehokas ratkaisu: ylivertainen tuomari, jolta ei pysty salaamaan yhtään mitään.

Mieti poliisin ratsiaan jäänyttä rattijuoppoa, joka yrittää selittää että ’mitään en oo ottanu’ samalla, kun poliisi pitää kädessään alkometria jossa on lukemana 1,7 promillea. Rattijuopolla ei ole mahdollisuutta peitellä asiaa, sillä poliisilla on häneen nähden ylivertainen keino selvittää totuus. Hänellä ei ole mitään järkeä yrittää enää pyristellä pakoon tilanteesta, ainoa mitä hän voi tehdä on tunnustaa väärä teko.

Kokeillaanpa, ja otetaan ensimmäinen askel: luotetaan siihen että yläpuolellamme on Jumala, joka näkee kaiken ja tietää kaiken (eli pitää kädessään elämämme alkometriä). Tämän hyväksyminen voi olla aika kova paikka; hän näkee paitsi teot, myös motiivit niiden takana. On samalla kertaa ahdistavaa mutta toisaalta myös vapauttavaa ajatella, että koska mitään ei voi piilotella, voi asiat tunnustaa juuri sellaisena kun ne ovat. Kaunistelematta, yrittämättä hiukkaakaan vääritellä totuutta omaksi eduksi.

Ongelma on, että kuka uskaltaa ottaa ensimmäistä askelta? Eikös kannataa mielummin uskotella itselleen että mitään Jumalaa ei ole, jolloin asioiden tunnustamisen polulle ei tarvitse edes lähteä!

Onneksi on olemassa myös toinen askel, mutta sitä meidän ei tarvitse ottaa, vaan Jumala on ottanut sen meidän suuntaamme. Tämä askel oli Jeesus, jonka kuolema ja ylösnousemus toi meille armon! Armo on yksinkertaisesti sitä, että tunnustettuamme tekomme, motiivimme ja muut, voimme pyytää Jeesukselta niitä anteeksi.

Ja tiedätkö mitä? Me saamme ne anteeksi!

Tämä on kaiken ydin; meidän ei kannata piilotella mitään koska Jumala ne kuitenkin tietää, mutta kun tunnustamme kaiken (eli lopetamme itsepetoksen), saamme vapautuksen. Ei tietenkään juridista vapautusta, jos olet ryöstänyt pankin joudut silti lain edessä vastaamaan teostasi, mutta Jeesus on keino päästä itsepetoksen oravanpyörästä eroon.

Vaatii muuten harjoittelua olla tunnustamisen hetkellä vetämättä edes vähän kotiin päin ’…kyllä minä kaahasin ylinopeutta, mutta kun oli pakko keretä sinne ja sinne…’ Samoin alkuun itsetutkiskelu paljastaa enimmäkseen tehtyjä tekoja, mutta kohta huomaatkin saavasi itsesi kiinni paljon syvemmältä, ja lähdet kyseenalaistamaan omia motiivejasi ja arvojasi. Silloin olet aidosti oikealla tiellä!

Uskon Supermarket

Lehtien palstoilta saamme välillä lukea, että jokin julkkis on ’löytänyt oman uskonsa’. Tarkemmin juttua tutkaillessa voikin havaita, että henkilön usko koostuu kaikennäköisestä; vähän Jumalaa, vähän joogaa, vähän enkeleitä.

Kuulostaa juurikin siltä, että kyseinen henkilö on lähtenyt shoppailemaan Uskon Supermarkettiin, ja poiminut kärryynsä sellaiset komponentit eri uskonnoista, uskomuksista tai muusta hengelisestä, jotka häntä itseään on miellyttänyt. Näistä hän on saanut paketoitua ’oman uskonsa’, hänen tarpeisiinsa ja mieltymyksiinsä sopivan tuotteen, jossa jumala on juuri kantajansa näköinen ja toteuttaa juuri hänen toiveensa.

Uskon Supermarket myy kenelle tahansa mitä tahansa. Tarjontaa on laidasta laitaan, ja jokainen löytää varmasti jotain. Eikös olekin mukava kauppa!

Ongelma tämän kaupan tuotteissa on, että ne eivät sisällä mitään takuuta tai tuotetukea. Kotiin päästyään shoppailija voi ehkä hetken ollakin tyytyväinen ostoksiinsa, mutta mitä tapahtuu kun ensimmäinen vastoinkäyminen tulee eteen, vaikkapa pieni uskonkriisi? Ostokset sortuvat hyvin nopeasti kuin korttitalo, ja hienoista ostoksista ei olekaan nopeasti mitään jäljellä. Mistään ei saa myöskään tukea, sillä kenelläkään muulla ei vastaavaa ole, eikä kukaan pysty auttamaan.

Mitäs jos seuraavalla kerralla Supermarkettiin poiketessaan tämä henkilö nappaisikin vain yhden tuotteen mukaansa: ’Kristinusko’, jonka mukana tulee hieno Jeesus Action man-figuuri! Tuote sisältää kaiken tarvittavan, tuotetta on testattu menestyksekkäästi viimeiset 2000 vuotta, ja sisältää erittäin kattavan tuotetuen.

Mutta mutta! Mitä jos kaikki Kristinusko-tuotteen ominaisuudet eivät miellytäkään ostajaa? Ainakin synti ja muut ikävyydet mieluusti jättäisi pois. Tähän voi vain todeta, että tämä tuote on varsin pitkän (lue: ikuisuus) tuotekehityksen tulos, ja ominaisuudet, jotka voivat alkuun vaikuttaa ikäviltä, ovatkin juuri sen olennaisin osa!

(Mietitään esimerkkinä vaikka autoa, ensimmäistä kertaa auton ratissa oleva varmasti tuskailee manuaalivaihteiden kanssa, ja varmasti haluaisi jättää koko vaihteiston pois. Mitä luulet, toimiiko auto ilman vaihteita kuten pitää?)

Uskonshoppailu, jossa kasataan oman näköinen jumala, kuulostaa hienolta ja trendikkäältä, mutta hiukankaan tarkemmin ajatellen koko homma on itsepetosta. Nykypäivän ihmisen hengellisyyden tarve on valtava, ja tarjontaa yllin kyllin. Kaikki tiet eivät kuitenkaan vie Roomaan, eli uskosta ei voi muokata juuri oman näköistänsä.

Hieno juttu, tarinamme henkilö laittoi Kristinusko-tuotteen kärryynsä! On tärkeää, että kärryyn ei päädy mitään muuta, sillä kristinusko-nimikkeen alle ei voi änkeä kuin aidon kristinuskon. Etenkin muodissa oleva ’enkeli-usko’ saatetaan sotkea jollain lailla kristinuskoon, ja sitten ollaan todella tukevasti eksyksissä.

Mikä sitten on se aito kristinusko? Vastaus on tässä:

’Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.’ (Johanneksen evankeliumi 3:16)

Ota tai jätä.

Kristinuskon markkinointipuhe

Nykyajan startup-yrityksille ’pitching’ on tärkeässä roolissa. Pitchingissä yrityksellä on muutama minuutti aikaa myydä ajatuksensa rahoittajille, jotka sitten tekevät päätöksen, rahoittavatko ideaa vai eivät.

Entäpä jos olisi tilanne, jossa joutuisin myymään parissa minuutissa kristinuskon jollekin, ja kuulija sitten päättää, ’ostaako’ vai ei. Kokeillaan, kello käy!

Mietitään aluksi, mistä maailman ongelmat johtuvat. Osa toki johtuu meistä ihmisistä riippumattomista syistä, mutta kun tarkemmin ajattelee, suurin osa ongelmista, kuten sodat, nälänhädät, yksinäisyys, köyhyys jne. on peräisin aivan ihmiskunnan omasta käytöksestä. Ehkä merkittävimpinä ihmisen pahaa aiheuttamista piirteistä ovat ahneus ja itsekkyys.

No niin. Kurkataanpa, mitä heppu nimeltä Jeesus sanoi. Kyllä, hän toitotti tuon tuostakin, miten pitäisi elää; rakasta lähimmäistäsi, huolehdi vähäosaisista, älä tuomitse vaan siunaa vihollistasi, käännä toinenkin poski. Mietipä jos koko yhteiskunta tavallisesta tallaajasta pääministeriin asti toteuttaisivat käytöksessään näitä ajatuksia; yllä luetellut ongelmat olisivat historiaa!

Ruvetaan maailmanparannushommiin! Muutun sellaiseksi, mitä Jeesus käskee, sillähän ongelmat korjaantuvat. Hetki meneekin varmaan hyvin, mutta väitän että kolmen päivän päästä kaikki hienot lupaukset ovat unohtuneet ja sama vanha ahne itsekäs minä on palannut takaisin.

Ei auta. Ihminen on läpeensä paha, eikä sitä omassa voimassa muuteta. Jeesuksen oppi on paperilla oikein hyvä, mutta eihän se toimi, kun ihmisluonne on niin läpimätä. Se on se synti, kurja sana.

Ei hätää. Jeesus oli viisas opettaja, mutta hän oli myös Jumalan poika. Hän tiesi tarkalleen kuinka onnettomia tapauksia olemme, ja tiesi että kukaan ei hänen oppejaan pysty toteuttamaan. Sen vuoksi hän otti kaikki meidän pahat tekomme omalle kontolleen ja kuoli ristillä, jotta me saisimme oman surkeutemme anteeksi.

No, mitä hyötyä siitä sitten oli?

Ristinkuolema ja hänen ylösnousemuksensa aikana tapahtui monenlaista, ja yksi tärkeä oli, että me saimme Pyhän Hengen. Pyhä Henki on yhtä Jumalan kanssa, ja se tuli asumaan meihin. Pyhän Hengen tehtävä on auttaa meitä siinä, mihin emme omassa voimassa pysty; elämään niin kuin Jeesus meitä opetti!

Miten se toimii? Pyhä Henki ei tee meissä mitään ilman meidän tahtoamme. Tahdon ilmaukseksi käy rukous, jossa tunnustamme oman heikkoutemme, tunnustamme Jumalan ja Jeesuksen kaikkivaltiuden ja pyydämme Pyhää Henkeä auttamaan meitä parantumaan.

Ja tiedätkö mitä? Se toimii, jos luottaa siihen että se toimii. Jätetään omassa voimassa yrittäminen pois pyydetään Jumalalta apua aina kun tuntuu vaikealta. Siinä se.

Yritetäänpä uudelleen, ja saattaa mennä viikko, ennen kuin ’vanha minä’ yrittää taas vallata alaa. Ei hätää, armo auttaa. Pyydä anteeksi, ja saat anteeksi. Sitten vaan yrittämään uudelleen!

Mitään pikavoittoa ei välttämättä ole luvassa, mutta Jeesuksen seuraajana alamme eheytyä. Asenteet ja elämänarvot alkavat kuin huomaamatta muuttumaan sellaiseksi, mitä tämä maailma kipeästi tarvitsee jokaiselta meiltä.

Ostitko?

 

Ayers Rock

Jostain ihmeen syystä kristityt kuvittelevat, että heillä on hirmuinen todistustaakka siitä, että Jumala on olemassa, ja jos joku sanoo argumentteja vastaan, on kristitty aina alakynnessä, kun suoria todisteita ei lyödä pöytään.

Käännetäämpä ajatusmaailma ylösalaisin, ja lähestytään asiaa vertauksen kautta, niin kuin Jeesuskin olisi tehnyt! ;)

Kaksi henkilöä keskusteli. Toinen aloitti uuden aiheen: ’Siis jotkut väittävät että keskellä Australiaa on joku Ayers Rock-niminen kallio. En muuten usko! Kuulemma se kallion ympärillä ei ole moneen sataan kilometriin kuin hiekkaa, ja sitten yhtäkkiä siellä olisi muka sellainen outo kallio, jonka kivilajia ei löyty muualta, ja joka hohtaa punaisena iltaisin. Eihän sellaisessa ole mitään järkeä! Aika tyhmiä ovat jotka uskovat että siellä on sellainen!’

Toinen kuuntelee ihmeissään, ja toteaa toisen paasaamisen päätteeksi: ’Niinpä. Onhan se tosi outo, ja tosi vaikeasti selitettävissä että mitä ihmettä se siellä tekisi ja miten sellainen olisi sinne päätynyt. Mutta minulla on yksi argumentti sen kallion olemassa olon puolesta: minä olen matkustanut Australiassa, ja minä olen nähnyt sen kallion. Minulla ei ole vastauksia noihin sinun kysymyksiisi että miten se on muodostunut ja muuta, mutta minua ei ne avoimet kysymykset haittaa, sillä tiedän että se on olemassa. Voit siis perustella loputtomiin miten siinä ei ole järkeä, mutta minä voin kumota kaikki perustelusi sillä, että minä olen hähnyt sen.’

Miltäs kuulosti? Toinen henkilö ei yrittänyt kumota millään lailla toisen epäilyjä ja argumentteja. Hänen viestinsä oli se, että hän tietää, että kallio on olemassa, ja se vie toiselta mahdollisuuden enää sanoa oikeastaan mitään.

Miten keskustelu voisi jatkua? Ensimmäinen varmasti yrittää vielä väittää että pöpöhpöpö, unia olet nähnyt, mutta toisella on asiaan vastaus: jos et usko, matkusta Australiaan ja mene katsomaan.

Epäilijöille siis voi antaa yhden, maailman arvokkaimman neuvon: jos epäilyttää Jumalan olemassaolo, etsi se. Sitten tiedät että Jumala on olemassa. Matkaoppaita on maailma pullollaan, varmasti tunnet jonkun joka on matkustanut Australiassa. Kysy häneltä.