Itsekäs samarialainen

Hyvän tekeminen on periaatteessa helppoa: autat toista, lahjoitat rahaa hyväntekeväisyyteen, osallistut vapaaehtoistyöhön.

Tilanne muuttuu kristillisestä näkökulmasta hieman haastavammaksi, kun tutkimme, miten Jumala haluaisi meidän tekevän hyvää. Napataan käsittelyyn tuttu tarina laupiaasta samarialaisesta. Lyhykäisyydessään mies joutui ryötetyksi ja jäi virumaan tien poskeen. Parikin heppua marssi vain ohi auttamatta miestä, mutta samarialainen (joka oli vieläpä ’viholliskansaa’) pysähtyi, hoiti miestä, vei hänet kaupunkiin hoidettavaksi, ja korvasi vielä rahallisesti miehen hoitoon tarvittavat jutut.

Kuinka moni meistä olisi laupias samarialainen?

  • Kertomuksen mies auttoi ’vihollistansa’ vaikka aivan hyvin olisi voinut todeta, että kansat hoitakoot omansa.
  • Hän näki huomattavasti vaivaa ottaessaan vammautuneen kyytiinsä ja hänen omat aikataulunsa varmasti kärsivät.
  • Hän maksoi omistaan saadakseen ryöstetyn miehen hoitoon, ja jatkaessaan matkaa tiesi, ettei varmastikaan tulisi näkemään auttamaansa miestä enää uudelleen. Hän ei siis saisi rahojaan takaisin
  • tai edes kiitosta auttamisesta.

Ja Jumala haluaa, että toimimme juuri näin!

Jaloa, mutta sanoisinkos että jopa epäinhimillistä toimintaa! Epäinhimillistä sinä suhteessa, että inhimillinen minämme

  • pitää huolen omistaan (tietyt kansanosat ovat sitä mieltä, että ulkomaanapu pitäisi lopettaa, kun pitäisi ensin kotimaan asiat pistää kuntoon)
  • auttaa, kunhan siitä ei aiheudu liikaa vaivaa
  • on melko lailla kitsas auttamaan rahallisesti (omantunnon tilkitsemiseksi voi kipata pikkuroposia Yhteisvastuu-lippaaseen)
  • pitää erittäin tärkeänä, että auttaminen huomataan ja huomioidaan.

Voi meitä. Erityisesti viimeinen kohta on kompastuskivemme, eli meille on äärimmäisen tärkeää että joku huomaa auttamishalumme ja näkee vaivannäkömme. Tämä kiepsauttaakin näennäisesti epäitsekkään teon motiiviltaan hyvinkin itsekääksi. Onhan se hieno juttu että olemme auttaneet toista, ja auttamisen kohde on varmasti onnellinen antamastamme avusta, mutta entäpä seuraavalla kerralla kun kohtaamme auttamisen tarpeen siellä, missä kukaan ei näe suurta ja jaloa elettämme?

Laupiaan samarialaisen vertaus, kuten moni muukin Jeesuksen vertaus Jumalan valtakunnasta, tekee selväksi totuuden: Jumalan lapsena oleminen ei ole vaikeaa, se on mahdotonta. Vaikka kuinka haluamme olla hyviä, se ei omassa voimassa vain ole mahdollista, koska olemme niin huonoja, itsekkäitä ja omahyväisiä.

On vain yksi ratkaisu: nöyrtyä, todeta että omassa voimassa tämä ei onnistu, ristiä kätensä ja rukoilla: Herra, haluaisin elää kuin laupias samarialainen ja tehdä hyvää ympärilleni, mutta en pysty siihen omassa voimassani. Kiitos että saan luottaa siihen, että kun turvaudun Sinuun elämäni tilanteissa, Sinä annat minulle voimaa ja rohkeutta toimia niin kuin Sinä haluat lapsesi tekevän. Aamen.

Selvä uskonaskeleen paikka; onhan se kurjaa tunnustaa, että vaikka tuntisi itsensä kuinka hyväksi ihmiseksi, ei se riitä oikein mihinkään, mutta jos kerran Jumala on meille luvannut apua, niin miksi ihmeessä siitä kannattaisi kieltäytyä?

Comments are closed.