Usko ei ole zumbaa

Onko Maslowin tarvehierarkia tuttu? Lyhyesti kyseessä on vanha ajatusmalli siitä, että tietyt tarpeet on täytettävä ennen kuin seuraavien tarpeiden täyttäminen tulee ajankohtaiseksi. Kyseistä teoriaa on kovasti arvosteltu, mutta toisaalta se antaa jonkunnäköisen kuvan siitä, miten ihmisen mieli toimii.

Tarvehierarkian alimmalla portaalla ovat asiat, joita ilman ei tule toimeen; ruoka ja juoma. Kun nämä tarpeet ovat täytetty, seuraavalla tasolla ovat turvallisuuden tarpeet, ja kun nämä on täytetty, tulevat yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet, ja vasta ylimmillä portailla itsensätoteuttamisen ja henkisyyden tarpeet. Toisin sanoen: jos haaksirikkoudut saarelle ilman mitään varusteita, mielessä lienee ensimmäisenä murhe siitä, mistä saisit ruokaa, ja seuraavana että missä pystyt suojautumaan sateelta ja villieläimiltä. Jos vietät pidemmän aikaa haaksirikkoisena, muiden ihmisten kaipuu tullee jossain vaiheessa päällimmäiseksi tunteeksi. Sen sijaan se, että et pääsekään torstaina kitaratunnille, ei välttämättä ole alussa se voimakkain murhe.

Ylimmän tason tarpeiden tyydyttämiseen hakee länsimainen ihminen tyydytystä esimerkiksi erilaisista harrastuksista. Kun jokin zumban tyyppinen uutuus tulee markkinoille, monet kokeilevat niitä selvittääkseen, olisiko tästä harrastuksesta täyttämään tarvehierarkian ylimpien portaiden tarpeita. Toiset innostuvat pidemmäksi aikaa, toiset lyhyemmäksi aikaa, luultavasti siihen asti kunnes markkinoille tulee uusi trendijuttu.

Valitettavan usein länsimainen ihminen kokee uskonnon samanlaiseksi; sitä ei koeta alkuunkaan perustarpeeksi, vaan ehkä korkeiden henkisten tarpeiden täyttäjäksi, taka-ajatuksella ’mitä lisäarvoa tämä voisi tarjota elämääni?’

Zumba-tunti on kenties kerran viikossa. Silloin zumbataan ja keskitytään zumbaamiseen, mutta tuskinpa se pyörii mielessä hirmuisesti zumba-tunnin ulkopuolella. Jos uskontoa lähtee tarkastelemaan samalla asenteella kuin zumbaa, on vaarana että se on mielessä juuri sen ajan, kun osallistuu johonkin tapahtumaan, ja unohtuu matkalla kotiin.

Usko ei kuitenkaan ole zumbaa. Toki usko tarjoaa henkistä kasvua, ja sitä se seurakuntaan tutustumaan tulleelle alkuun monesti onkin. Kuitenkin saattaa vaivihkaa käydä siten, että usko painuu koko ajan tarvehierarkiassa alemmas ja alemmas; asiat rupeavat askarruttamaan myös arjessa, eikä ajatuksista oikein tahdo päästä eroon.

Yhä alemmas tarvehierarkiassa pääsee, kun ottaa sen kuuluisan uskonaskeleen, ja arjen tilanteissa ja haasteissa päättääkin turvautua Jumalaan, eikä kokeile kaikkea omassa voimassa. Zumba-ohjaajalle tuskin voi soittaa kesken työpäivän ja sanoa että ’Nyt tekee mieli zumbata! Ehditkö pitämään minulle yksityistunnin?’ Sen sijaan Jumalle voi sanoa: ’Nyt tekee mieli rukoilla. Ehditkö olemaan kanssani hetken?’

Mieti arkista tilannetta, jossa Jumalaan turvautuminen voisikin olla paikallaan: ’Kohta joudun menemään palaveriin kurjan pomon kanssa, joka yleensä haukkuu kaikki. Mitäpä jos ennen kokousta rukoilisin hetken: Herra, anna minulle viisautta ja pitkämielisyyttä tulevaan kokoukseen. Auta minua näkemään pomon vihan läpi, mitä hän oikeasti haluaa viestiä minulle, etten provosoituisi hänen sanavalinnoistaan. Sinä tiedät, miksi pomolla on niin paha olo, että hän joutuu purkamaan pahaa oloaan muihin. Herra, kosketa häntä ja auta häntä hänen elämänsä tilanteissa. Aamen.’

Comments are closed.