Uskoa vai uskottelua – minun tarinani

Uskonaskel on ongelmallinen: pitää ottaa askel sellaiseen suuntaan, josta ei välttämättä löydy loogista ja järkevää pohjaa; täytyy vain luottaa että siellä on jotain meitä suurempaa, joka kantaa.

Jos haluaisi uskoa mutta uskonaskeleen ottaminen ei oikein maistu, on vaihtoehtona yrittää järkeistää uskon asioita, ja sitä kautta perustella itselleen, että uskossa on jotain järkeä. Tämä on minun tarinani.

Järkiperusteita löytyykin useita, mutta ongelmallista on, että vastaperusteita löytyy aivan yhtä lailla. Jos pakolla yrittää runtata uskoa läpi järkiperustein, vastaperusteet kummittelevat koko ajan taustalla. Jatkuva epävarmuus kalvaa, välillä tuntee löytäneensä ’totuuden’ mutta hetken kuluttua hieno löytö romahtaakin, kun keksiikin porsaanreiän totuudestaan.

Tällöin ei ole kyse uskosta vaan uskottelusta. Väittäisin, että tällaisia ihmisiä löytyy Suomesta ja länsimaista aika paljon. Perusasenne uskontoon on periaatteessa positiivinen, mutta koska meidät on opetettu siihen, että kaikelle pitää olla selitys, yritämme änkeä uskonkin loogisuuden ja järkevyyden muottiin.

Onko uskottelu pahasta? Kyllä ja ei. Jos uskottelija luulee tulleensa perille uskonmatkassaan, on uskottelu pahasta – hänen uskonsa on aivan hiuskarvan varassa, pienikin töytäisy ja vasta-argumentti (joita esim. mielipidepalstat viljelevät tuon tuosta) saattaa kaataa koko hauraan korttitalon.

Sen sijaan jos tunnistat itsessäsi uskottelijan, olet oikealla polulla! Sitä polkua minäkin kuljin. Tiesin, etten ollut perillä, koska muutama ystäväni olivat ihan oikeasti uskossa, ja siinä minulla oli vertailukohta siihen, mikä ero oli minulla ja heillä – minulta puuttui se uskonvarmuus ja luottamus. Huomasin olevani kateellinen heille; miksi he ovat löytäneet jotain noin hienoa, miksi minä en? Olenko vain liian looginen ja järkeilevä ihminen, onko minun mahdotonta päästä perille?

Minulla kuitenkin jyskytti takaraivossa hassu ajatus: minä uskoin että joku päivä olen uskossa. Näin jälkikäteen mietittynä se oli aikamoinen uskonaskel – joku minussa jaksoi luottaa siihen, että jonain päivänä ’järjen ääneni himmenee’ ja löydän perille! (hmm, olipas mielenkiintoisesti sanottu ;)

Eräänä iltana sitten, kun meitä oli koolla isompi joukko seurakunnan ihmisiä, Pyhä Henki kosketti. Kai minä sitten siinä uskalsin ottaa sen uskonaskeleen, tunnustaa että minä en yksin perille pääse, luovutan! Tai jotain. Ei sillä väliä, sen illan jälkeen kuitenkin ymmärsin, mitä on uskonvarmuus. Mieleni sisäinen taistelu puolesta ja vastaan oli kadonnut, oli vain helppo todeta että Jumala on totta, armo on totta, ja on aivan sama, noudattavatko ne tämän maailman pelisääntöjä.

Näin parin vuoden jälkeen voin sanoa, että ei se pieni mutta sitkeä epäilijä sisältäni ole kokonaan häipynyt, vaan vuoristorata jatkuu. Kiskoilla pysyminen on kuitenkin paljon helpompaa, koska tiedän, mistä apua saa: huonoina hetkinä pistän kädet ristiin ja rukoilen. Toki pistän kädet ristiin hyvinäkin hetkinä, mutta juuri ahdistuksen ja aallonpohjan hetkellä rukouksella tuntuu olevan kaikkein suurin voima. Ei välttämättä siten että rukous olisi automaatti joka saa kaiken tuskan katoamaan, mutta rukous on se hetki, jolloin jälleen kerran saan tunnustaa, että en yritä omassa voimassani enää, vaan annan tilanteen Jumalan hoidettavaksi.

Ja kyllä hän hoitaakin.

Comments are closed.